Rakas Maa

Kirjoittaja auhn @ 9. Maaliskuu - 16:18

Lumitutkimusta. Kuva: Rauni Partanen

Ihmisen elämälle ja elinkeinojen harjoittamiselle tärkeät  luonnon tuottamat hyödykkeet ja palvelut kuten puhdas luonto ja vesi ovat vaarassa, kun ilmasto muuttuu. Ihmisen sopeutumismahdollisuuksia aletaan selvittää Suomessa kolmivuotisessa hankkeessa.

Suomen ympäristökeskus, Ilmatieteen laitos sekä Helsingin, Jyväskylän ja Oulun yliopistot ovat  aloittaneet laajan, EU:n LIFE+ -ohjelmaan kuuluvan VACCIA-hankkeen, jossa selvitetään ilmastonmuutoksen vaikutusta suomalaisiin ekosysteemipalveluihin. Hankkeessa selvitetään, kuinka ilmaston lämpeneminen muuttaa ekosysteemipalveluja, kuten luonnon monimuotoisuutta, veden hyvää laatua ja muita luonnon tarjoamia edellytyksiä maa-, metsä- ja kalataloudelle, luontomatkailulle sekä maankäytölle kaupunkiympäristöissä.

Hankkeessa halutaan myös löytää tapoja, joilla kansalaiset sekä heidän elinkeinonsa kaupungissa ja maaseudulla pystyvät parhaiten sopeutumaan väistämättömään muutokseen. Mallit ja tulevaisuuskuvaukset sekä eri lähteistä tietoja yhdistelevät tietokannat ovat keskeisiä työkaluja muutosarvioiden tekemisessä. Hankkeen aikana tehdään yhteistyötä kymmenien eri tahojen kanssa tutkimuslaitoksista, yliopistoista ja ammattikorkeakouluista kuntiin, yrityksiin ja järjestöihin. Hankkeen kokonaisbudjetti on noin kolme miljoonaa euroa ja selvityksiä tehdään yli 70 henkilötyövuoden voimalla.

Vaikutuksia selvitetään eri puolilla Suomea

Ilmastonmuutoksen vaikutuksia ekosysteemipalveluihin selvitetään mahdollisimman monenlaisissa ympäristöissä suurista kaupungeista (Helsinki, Lahti) ja matkailukeskuksista (Kuusamo, Sotkamo) erityyppisiin metsä-, maatalous- ja vesialueisiin, pohjoisesta etelään sekä sisämaasta rannikoille. Alueiden ytimenä ovat Suomen kansallisen tason tutkimusinfrastruktuuriin kuuluvat pitkäaikaisen ympäristötutkimuksen verkoston alueet.

Suomi on eturivin maita ilmastonmuutokseen sopeutumisen tutkimuksessa ja näin hankkeen tuloksista hyötyvät myös muut Euroopan maat. Ekosysteemipalvelujen muuttumista ja erilaisia mahdollisuuksia sopeutua tähän ilmeisen nopeaan muutokseen esitellään suurelle yleisölle, hallinnolle ja asiantuntijoille, paikallisille intressi- ja sidosryhmille, elinkeinonharjoittajille ja maanomistajille. Käytössä ovat tutkimuksen, koulutuksen ja taiteenkin keinot.

Eri sidosryhmille esitellään alueellisia muutosskenaarioita ja menetelmiä joilla muutosta voi arvioida. Tulevaisuustyöpajoissa eri kohderyhmät miettivät ja tunnistavat itselleen keskeisimpiä uhkia ja hakevat niihin parhaiten sopivia ratkaisuja. Myös todelliset tulosten loppukäyttäjät, tämän päivän lapset, jotka joutuvat aikuisina kokemaan ilmastonmuutoksen seuraukset, on otettu huomioon: tuloksia esitellään lapsille mm. teatterin keinoin.

Lähde Suomen ympäristökeskus

Kirjoittaja auhn @ 7. Maaliskuu - 22:59

Suot ovat olennainen osa suomalaista maisemaa ja luonnon monimuotoisuutta. Suomen tasainen korkokuva ja kostean viileä ilmasto suosivat soistumista. Alkuperäinen suoalamme on ollut noin 10,4 miljoonaa hehtaaria eli kolmannes maa-alasta. Nykyisin ojittamatonta suoalaa on kuitenkin jäljellä enää noin 4,0 miljoonaa hehtaaria, siitä valtaosa Pohjois-Suomessa. 

Suot ovat merkittävä hiilivarasto. Yli 2/3 Suomen hiilivarastoista on turpeessa.

Suoluontomme on kohdannut suuria muutoksia

Soita on hyödynnetty Suomessa intensiivisesti ja soiden käyttöhistoria ulottuu satojen vuosien päähän. Vanhimpia soiden käyttömuotoja ovat raivaus maatalousmaaksi ja kotitarveturpeenotto. Laajamittaiseksi turvemaiden hyödyntäminen laajeni 1900-luvun loppupuoliskolla, kun soita alettiin yhä enemmän ojittaa metsänkasvatusta varten. Koneellinen turpeenotto laajeni 1970-luvulta alkaen.

Soita ovat hävittäneet tai jäljellä olevien soiden luonnontilaa heikentäneet myös ojittamattomien puustoisten soiden hakkuut ja maanmuokkaukset, vesirakentaminen, kuten tekoaltaat tai purojen perkaukset, rakentaminen ja tieverkostot sekä pohjavedenotto.

Soiden luonnontilaisuuden kannalta keskeistä on häiriintymätön vesitalous, joka myös ylläpitää turpeen kerrostumista. Vesitalous voi häiriintyä myös kauempana tehdyn maankäytön etävaikutuksena.  

Eniten suoluontoamme ovat muuttaneet metsätalouteen liittyvät toimet. Lähes 5,7 miljoonaa hehtaaria eli yli puolet alkuperäisestä suoalastamme on ojitettu metsätalouden tarpeisiin. 

Uudisojitus metsätalouden tarpeisiin on käytännössä loppunut. Kunnostusojitusten yhteydessä kuivattava vaikutus voi kuitenkin ulottua myös ojittamattomille suon osille.

Ilmastonmuutos voi pitemmällä aikavälillä vaikuttaa soiden luontotyyppeihin. Ilmaston lämpeneminen uhkaa nopeimmin Pohjois-Lapin palsasoita ja routarämeitä, joiden säilymiselle routimisilmiöt ovat keskeisiä.

Suoluontotyypit uhanalaistuneet

Noin puolet suoluontotyypeistä on arvioitu valtakunnallisesti uhanalaisiksi. Suotyypeistä eniten ovat uhanalaistuneet korpiset, lettoiset ja lähteiset tyypit. Ne ovat reheviä ja viljavia soita, joita on jo varhain raivattu pelloksi tai ojitettu metsänkasvatusta varten. Suoyhdistymätyypeistä kaikkein uhanalaisimpia ovat metsäkeitaat ja erityisesti Pohjanmaan ja Kainuun alueella esiintyvät keskiboreaaliset aapasuot. Maankohoamisrannikon soiden kehityssarjat ovat äärimmäisen uhanalaisia.

Soiden luontotyypit ovat uhanalaistuneet erityisen voimakkaasti etelästä Lapin lounaisosaan ja Kainuuseen ulottuvalla alueella (Etelä-Suomi). Tällä alueella myös suojellut suot ovat tyypillisesti pienempiä kuin Pohjois-Suomessa, eivätkä ne muodosta aina ehjiä vesitaloudellisia kokonaisuuksia.

	Aitokorpi. © Seppo Tuominen

Etelä-Suomessa kaikki muut suotyypit paitsi keidasrämeet ja rahka-rämeet on arvioitu alueellisesti uhanalaisiksi tai silmälläpidettäviksi. Rehevimpien ohella myös monet karummat suotyypit, kuten aitokorvet, soiden reunaosille tyypilliset rämeet ja välipintaiset nevat ovat uhanalaistuneet. Tällä alueella myös suoyhdistymät ovat usein heikossa tilassa. Rakenteellisesti ehyitä ja vesitaloudeltaan täysin luonnontilaisia keidas- ja aapasoita on jäljellä hyvin vähän.

Lapissa, lounaisosaa lukuun ottamatta, ja Koillismaalla suoluonnon tilanne on parempi, koska maankäyttö ei ole ollut yhtä intensiivistä kuin etelämpänä ja Pohjois-Suomen soista on myös suojeltu suurempi osuus. Paikallisesti suot ovat Lapissakin kokeneet tuntuvia muutoksia. Metsäojituksia on tehty runsaasti aina Kolarin – Sallan korkeudelle saakka. Valtaosa lettoisista ja korpisista suotyypeistä on ojituksen ja pellonraivauksen vuoksi Pohjois-Suomessakin silmälläpidettäviä tai uhanalaisia.

Pohjois-Suomessa ei ole uhanalaisiksi arvioituja suoyhdistymätyyppejä. Pohjois-Lapin palsasuot ovat kuitenkin arvioitu silmälläpidettäviksi.

Suomella suuri kansainvälinen vastuu suoluonnon säilymisestä

Suomen suoluonto on erityisen monimuotoista ja suoluonnossamme on piirteitä, jotka ovat erityisen luonteenomaisia Fennoskandialle. Suomella onkin mittava kansainvälinen vastuu suoluonnon kirjon säilyttämisestä.

Suomen tasainen korkokuva ja ilmasto-olosuhteet suosivat laajojen, märkien soiden syntyä. Olemmekin erityisen suuressa vastuussa meillä runsaina ja edustavina esiintyvistä märimmistä suotyypeistämme (rimpinevat, rimpiletot ja rimpiset koivuletot) sekä rimpisistä aapasoista. Erityisen suuri vastuu meillä on myös maankohoamisrannikon soiden kehityssarjoista ja kilpikeitaista.

Soiden kehityssarjat ovat muodostuneet Fennoskandialle luonteenomaisen, jääkauden jälkeisen maankohoamisen seurauksena merestä paljastuneen maan soistumisen ja vaiheittaisen turpeen paksuuntumisen ja suokasvillisuuden kehittymisen seurauksena.

Vastuuluontotyyppejämme ovat myös palsasuot ja routarämeet, joita luonnehtivat laikuttainen ikirouta ja routimisilmiöt, sekä välipintaiset keskiboreaaliset aapasuot ja aitokorvet.

Soiden tilan parantaminen edellyttää laajaa yhteistyötä

Soiden määrän väheneminen on hidastunut, mutta monet maankäyttöpaineet uhkaavat edelleen jäljellä olevien soiden luonnontilaa. Turvemaiden käytön suunnitelmallisempi kokonaistarkastelu on tarpeen suoluonnon tilan parantamiseksi ja turvemaiden käytön kestävyyden varmistamiseksi. Erityisesti kunnostusojitusten suunnittelu ja turpeenoton kohdevalinta ovat tässä avainasemassa. Turpeenotto tulisi suunnata vain ojitetuille ja luonnonarvonsa jo peruuttamattomasti menettäneille turvemaille tai suopelloille. Soiden luontotyyppien turvaaminen edellyttää myös suojeluverkoston edustavuuden parantamista.

Suojelusoiden vesitalouden turvaaminen vaatii ojitettujen soiden ennallistamista suojelurajauksen sisäpuolella ja tarvittaessa myös sen ulkopuolella. Ojitettujen soiden vesitalouden palauttaminen on tärkeä keino soiden monimuotoisuuden vähenemisen pysäyttämiseksi ja monimuotoisuuden palauttamiseksi. Samalla voidaan palauttaa soiden kyky kerryttää turvetta ja sitoa hiiltä, millä on merkitystä ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.

Lähde Suomen ympäristökeskus

Kirjoittaja auhn @ 7. Maaliskuu - 22:53

Suomi on paitsi järvien, myös lampien, jokien, purojen ja lähteiköiden maa. Meillä on pitkä ja vahva perinne metsä- ja suoluontotyyppien tutkimuksesta, mutta tietomme vedenalaisista luontotyypeistä ja niiden tilasta on puutteellisempi.

Aikaisemmin vesistöjä on tarkasteltu pitkälti ihmisen tarpeiden, kuten raakaveden hankinnan, virkistyskäytön sekä kalastuksen kannalta ja varsinkin pienvedet ovat jääneet osin syrjään. Huomio on kuitenkin viimein kääntymässä enenevässä määrin vesiluonnon monimuotoisuuteen ja ekologiseen tilaan. Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnin tuloksien perusteella tämä onkin välttämätöntä, jos haluamme turvata vesiluontomme säilymisen.

Sisävesiemme luontotyypeistä 40 % on arvioitu valtakunnallisesti uhanalaisiksi. Alueellisesti tarkastellen tilanne on huolestuttava Etelä-Suomessa, jossa 68 % luontotyypeistä on uhanalaisia. Pohjois-Suomen vesistöt voivat onneksi paremmin: siellä vain 3 % luontotyypeistä on arvioitu uhanalaisiksi.

Virtavedet ja lähteiköt uhanalaisimpia

Virtavedet ovat uhanalaistuneet järviä ja lampia voimakkaammin. Kaikki puro- ja jokityypit tunturialueiden virtavesiä lukuun ottamatta ovat uhanalaisia tai silmälläpidettäviä. Purot ja joet ovat uhanalaistuneet erityisesti Etelä-Suomessa. Virtavesiluonto on säilynyt paremmin Pohjois-Suomessa, jossa uhanalaisia ovat vain erittäin suuret joet.

Virtavesityyppien uhanalaisuus selittyy valuma-alueiden tehokkaalla maankäytöllä, kuten maa- ja metsätalouden ja erilaisen vesi- ja rantarakentamisen laaja-alaisuudella ja voima-
peräisyydellä. Tästä syystä uhanalaisimpia ovat Lounais-Suomen savikkoalueiden virtavesityypit, joita ihmistoiminta on muuttanut jo ennen 1950-lukua.

Myös virtaveden koko vaikuttaa uhanalaisuuteen. Jokisysteemissä alaspäin mentäessä maankäytön ja kuormituksen vaikutukset kertautuvat. Suuriin jokiin kohdistuu myös enemmän vesirakentamista ja säännöstelyä.

Kuten virtavedet, myös lähteiköt ovat uhanalaistuneet erityisesti Etelä-Suomessa. Pohjois-Suomessa lähteikköjen luonnontilaisuus on heikentynyt jossain määrin, mutta ne on arvioitu alueellisesti edelleen säilyviksi.

Järvet rehevöityvät ja liettyvät

Järvien luonnontilan muutokset ovat olleet merkittäviä, mutta uhanalaisia järvityyppejä on selvästi vähemmän kuin virtavesiä. Valtakunnallisesti uhanalaisia ovat runsaskalkkiset järvet, lyhytviipymäiset järvet sekä Etelä-Suomeen painottuneet luontaisesti runsasravinteiset järvet. Näiden järvityyppien osuus on vain muutamia prosentteja järvien kokonaispinta-alasta.

Valtaosa järvityypeistä on kuitenkin luokiteltu silmälläpidettäviksi. Silmälläpidettävien järvityyppien osuus koko järvipinta-alastamme on jopa noin 90 %. Tämä johtuu järvien laaja-alaisesta rehevöitymisestä ja kiintoainekuormituksen aiheuttamasta pohjien liettymisestä.

Etelä-Suomen lampien tilanne on selvästi huonompi kuin järvien. Kaikki muut lampityypit, paitsi kalliolammet ja suolammet on luokiteltu Etelä-Suomessa alueellisesti uhanalaisiksi. Huolestuttavin tilanne on savikkoalueilla sijaitsevilla äärimmäisen uhanalaisilla luontaisesti runsasravinteisilla lammilla. Niiden luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisia esiintymiä ei ehkä enää ole löydettävissä.

Maankäytön paineet uhanalaistumisen syy

Sisävesien uhanalaistumiseen on merkittävimmin vaikuttanut valuma-alueen maankäyttö. Maatalouden, metsien ja soiden ojitusten, muiden metsätaloustoimien (hakkuut, maanmuokkaus, lannoitus) tai turpeenoton vaikutukset näkyvät virtaamamuutoksina tai ravinteiden, orgaanisen aineksen ja kiintoaineiden kuormituksena vesistöön. Teollisuuden ja yhdyskuntien aiheuttamaa ravinnekuormitusta on sen sijaan saatu vähennettyä, mikä on heijastunut useiden suurten järvien veden laadun paranemisena.

Sisävesiluonnon uhanalaistumista ovat aiheuttaneet myös vesirakentaminen, vesien säännöstely ja rantarakentaminen, pienvesillä myös uittoperkaukset, uomien kaivamiset tulvasuojelussa tai metsäojituksissa sekä lähiympäristön hakkuut. Nämä toiminnot ovat kohdistuneet suoraan vesiluontotyyppiin.

Vesiensuojelu vietävä valuma-aluetasolle

	© Jari Ilmonen

Vesiluonnon suojelu ja tilan parantaminen edellyttävät valuma-aluetasoisia kokonaisratkaisuja, joissa maankäytön suunnittelu on avainasemassa. Kokonaisia valuma-alueita koskevat vesiensuojelutoimenpiteet ovat tärkeitä, koska pelkällä rantaviivan suojelulla ei voida estää valuma-alueiden voimaperäisen maankäytön vaikutuksia.

Pienvesiluonnon turvaamiseen tulee kiinnittää nykyistä enemmän huomiota metsätaloustoimien ja kunnostusojitusten yhteydessä. Pienvesien suojelua on myös syytä laajentaa entistä tehokkaammin myös luonnontilaltaan jossain määrin heikentyneisiin kohteisiin, ja pienten virtavesien ja lähteikköjen ennallistamiseen tulee panostaa.

Lähde Suomen Ympäristökeskus

Kirjoittaja auhn @ 25. Helmikuu - 14:06

Suomenlahden ja Saaristomeren ekologinen tila pääosin tyydyttävä ja Pohjanlahden hyvä

Suomen rannikkovesien pinta-alasta miltei puolet on hyvässä ekologisessa tilassa ja yli puolet on tyydyttävässä tai sitä heikommassa tilassa. Valtaosa hyvän tilan alueista sijaitsee Pohjanlahden uloimmilla rannikkovesillä, mutta Pohjanlahden sisempien rannikkoalueiden tila on pääosin tyydyttävä.

Suomenlahden ja Saaristomeren sisempien rannikkoalueiden tila on yleensä välttävä ja ulkosaariston tyydyttävä. Itäisellä Suomenlahdella tilanne on päinvastainen: ulkosaaristo on luokiteltu huonompaan tilaan kuin sisäsaaristo. Tämä johtuu siitä, että ulkosaaristossa pohjaeläimet ovat lähes tyystin kuolleet laajoilla ja syvillä hapettomien pohjien alueilla. Sisäsaariston matalilla alueilla pohjanläheisen veden happitilanne on parempi. Vaikka rakkoleväkasvuston alaraja esiintyy paikallisesti aiempaa syvemmällä esimerkiksi Kotkan välisaaristossa, ekologista tilaa ei ole voitu arvioida tyydyttävää paremmaksi. Tammisaaren ja Inkoon saaristossa ekologinen tila on kaikkein heikoin eli huono. Siellä pohjanläheinen vesi on vähähappista aina noin 15–20 metrissä sijaitsevaan lämpötilan harppauskerrokseen asti.

Direktiivin mukaisesti rannikkovedet jaettiin luokittelua varten pinta-alaltaan erikokoisiin vesimuodostumiin ja 195 luokitellusta rannikkovesimuodostumasta 15 prosenttia täyttää vesipuitedirektiivin mukaisen hyvän ekologisen tilan vaatimukset.

Ekologinen tila suhteutettuna merialueiden pinta-alaan

Lähde: Alueelliset ympäristökeskukset ja SYKE. © SYKE

Katso suurempi kuva:
Ekologinen tila suhteutettuna merialueiden pinta-alaan.pdf(3 kt)

Vesimuodostumien ekologinen tila Suomen merialueilla

Lähde: Alueelliset ympäristökeskukset ja SYKE. © SYKE

Katso suurempi kuva:
Vesimuodostumien ekologinen tila Suomen merialueilla.pdf (3 kt)

Lisätietoja 

Ylitarkastaja Saara Bäck, Ympäristöministeriö, etunimi.sukunimi@ymparisto.fi

Vanhempi tutkija Pirkko Kauppila, Suomen ympäristökeskus (SYKE), etunimi.sukunimi@ymparisto.fi

Lähde Suomen Ympäristökeskus

Kirjoittaja auhn @ 24. Helmikuu - 15:49

Joki- ja rannikkovesissä suurimmat ongelmat

Maamme pintavesistä suuri osa on ekologiselta tilaltaan erinomaisia tai hyviä. Tätä heikommassa tilassa on vajaa kolmannes luokitelluista järvistä, puolet jokivesistä ja yli puolet rannikkovesien kokonaispinta-alasta. Ekologisessa luokittelussa pintavedet arvioidaan erinomaisiksi, hyviksi, tyydyttäviksi, välttäviksi tai huonoiksi sen mukaan, kuinka paljon ne ovat heikentyneet ihmistoiminnan vaikutuksesta. Arvio tehdään järville, joille ja rannikkovesille kullekin erikseen valikoitujen biologisten tekijöiden, kuten levien, kalojen, pohjaeläinten ja vesikasvien esiintymisen, perusteella.

Luokittelu on tehty EU:n vesipolitiikan puitedirektiivin ja sitä toteuttavan lainsäädännön velvoittamana. Säädösten mukaan pintavesissä tulee saavuttaa hyvä tila vuoteen 2015 mennessä, eikä erinomaisiksi tai hyviksi arvioitujen vesien tilaa saa heikentää. Sisävesien pintavesimuodostumista on alustavasti luokiteltu noin 34 prosenttia. Suuret reittivedet ja rannikkovedet on luokiteltu lähes kokonaan. Luokittelu valmistuu kokonaisuudessaan vuoden 2009 loppuun mennessä.

Eniten työtä hyvän tilan saavuttamisessa on joki- ja rannikkovesissä. Välttävässä ja huonossa tilassa olevia jokia on erityisesti Etelä-, Länsi- ja Lounais-Suomessa. Haittoja aiheuttavat muun muassa maatalouden ravinnekuormitus ja vesirakentaminen. Pohjois-Suomen jokien tila on pääosin erinomainen tai hyvä. Suomenlahden ja Saaristomeren sisempien rannikkoalueiden tila on yleensä välttävä ja ulkosaariston tyydyttävä. Tämä johtuu maatalousalueilta laskevien jokien tuomasta ravinnekuormasta ja etenkin Suomenlahdella myös koko merialueen rehevöitymisestä. Itäisellä Suomenlahdella tilanne on päinvastainen: ulkosaaristo on luokiteltu huonompaan tilaan kuin sisäsaaristo, koska ulkosaaristossa pohjaeläimet ovat lähes tyystin kuolleet laajoilla hapettomilla pohja-alueilla.

Rannikkovesien heikoin ekologinen tila on Tammisaaren ja Inkoon saaristossa, jossa varsinkin paikallisten syvänteiden happitilanne on kesäisin huono ja pohjaeläimet puuttuvat. Pohjanlahden tila on arvioitu pääosin hyväksi, mutta sielläkin sisempien, lähinnä maatalouden kuormittaminen rannikkoalueiden tila on paikoin vain tyydyttävä. Järvistä huonoimmassa tilassa ovat pienet ja keskisuuret järvet, jotka sijaitsevat maatalousvaltaisilla alueilla. Näissä järvissä rehevöitymishaitat, kuten leväkukinnot, ovat yleisiä.

www.ymparisto.fi/vesienlaatu

Kirjoittaja auhn @ 24. Helmikuu - 15:34

Ekologinen jalanjälki on noussut yhdeksi eniten huomiota saaneeksi luonnonvarojen käytön mittariksi. Se kuvaa ihmisen kuluttamien uusiutuvien luonnonvarojen määrää suhteessa luonnon uusiutumiskykyyn ja hiilidioksidipäästöjen määrää suhteessa luonnon hiilensitomiskykyyn.

Ekologinen jalanjälki ilmoitetaan laskennallisina hehtaareina, jotka ilmentävät kulutukseen ja jätteiden käsittelyyn tarvittavaa biologisesti tuottavaa aluetta. Jalanjälki voidaan laskea niin yksittäiselle ihmiselle kuin koko ihmiskunnallekin. Kaikkien ihmisten yhteenlaskettu ekologinen jalanjälki ylittää noin 30 prosentilla maapallon biokapasiteetin eli uusiutuvien luonnonvarojen tuottokyvyn.

Suomalaisen keskimääräinen ekologinen jalanjälki on WWF:n Living Planet 2008 –raportissa arvioitu noin 5,2 hehtaarin suuruiseksi. Laajan metsäalan ja harvan Suomen kansantalouden materiaalivirrat asutuksen ansiosta keskimääräinen biokapasiteetti Suomessa on 11,7 hehtaaria jokaista suomalaista kohden. Maailmassa biologisesti tuottavaa pinta-alaa riittää vain 2,1 hehtaaria yhtä ihmistä kohden. 

Ekologinen jalanjälki voidaan laskea monella eri tavalla ja laskentamenetelmiä kehitetään koko ajan. Eri menetelmillä saatuja tuloksia ei voi suoraan verrata keskenään. Esimerkiksi WWF:n vuonna 2008 julkaisemalla listalla Suomen sijoitus oli kohentunut yhdessä vuodessa maailman kolmanneksi eniten luonnonvaroja kuluttavasta kansakunnasta kuudenneksitoista eniten kuluttavaksi. Muutos johtui pääosin siitä, ettei ydinvoimaa enää laskettu hiilidioksidipäästöjä tuottavaksi energiantuotantomuodoksi.

www.ymparisto.fi/ekotehokkuus

Kirjoittaja auhn @ 21. Helmikuu - 19:25

Metsä on täynnä ekologisia elämiä, jotka ovat kasvaneet itsekseen ilman väkirehua, väkilannoitteita, traktoridieseliä ja lämmitettyjä tiloja. Opettele siis laittamaan riistaruokaa. Ennen kuin kilo naudanlihaa päätyy lihatiskille, sen tuottamiseen on kulunut viisi kertaa enemmän energiaa kuin kiloon hirven paistia.

 Jos valitset broilerin ja ulkomailta tuodun jäävuorisalaatin sijaan kotimaista riistaa ja kotimaisia juureksia, vähennät aterian hiilidioksidipäästöjä 72 prosentilla.

 Sitä paitsi ne maistuvatkin paremmalle.

Ajankohtaisia riista-asioita:

Lähde: Johan Tell: 100 tekoa maapallon puolesta

Kirjoittaja auhn @ 21. Helmikuu - 01:21

Ekologinen jalanjälki on noussut yhdeksi eniten huomiota saaneeksi luonnonvarojen käytön mittariksi. Se kuvaa ihmisen kuluttamien uusiutuvien luonnonvarojen määrää suhteessa luonnon uusiutumiskykyyn ja hiilidioksidipäästöjen määrää suhteessa luonnon hiilensitomiskykyyn.

Ekologinen jalanjälki ilmoitetaan laskennallisina hehtaareina, jotka ilmentävät kulutukseen ja jätteiden käsittelyyn tarvittavaa biologisesti tuottavaa aluetta. Jalanjälki voidaan laskea niin yksittäiselle ihmiselle kuin koko ihmiskunnallekin. Kaikkien ihmisten yhteenlaskettu ekologinen jalanjälki ylittää noin 30 prosentilla maapallon biokapasiteetin eli uusiutuvien luonnonvarojen tuottokyvyn.

Suomalaisen keskimääräinen ekologinen jalanjälki on WWF:n Living Planet 2008 –raportissa arvioitu noin 5,2 hehtaarin suuruiseksi. Laajan metsäalan ja harvan Suomen kansantalouden materiaalivirrat asutuksen ansiosta keskimääräinen biokapasiteetti Suomessa on 11,7 hehtaaria jokaista suomalaista kohden. Maailmassa biologisesti tuottavaa pinta-alaa riittää vain 2,1 hehtaaria yhtä ihmistä kohden. 

Ekologinen jalanjälki voidaan laskea monella eri tavalla ja laskentamenetelmiä kehitetään koko ajan. Eri menetelmillä saatuja tuloksia ei voi suoraan verrata keskenään. Esimerkiksi WWF:n vuonna 2008 julkaisemalla listalla Suomen sijoitus oli kohentunut yhdessä vuodessa maailman kolmanneksi eniten luonnonvaroja kuluttavasta kansakunnasta kuudenneksitoista eniten kuluttavaksi. Muutos johtui pääosin siitä, ettei ydinvoimaa enää laskettu hiilidioksidipäästöjä tuottavaksi energiantuotantomuodoksi.

www.ymparisto.fi/ekotehokkuus